Liukumäkeä väärään suuntaan..

Tänään sitten lähti jo toinen työntekijä. Silti se työnantaja ei tunnu ymmärtävän, että vika saattaisi olla hänessä. Jos sama meno jatkuu, niin en tiedä jaksanko viikkoa kauempaa.. Mutta huomenna on onneksi helatorstai ja saa päivän hengähtää<3 Vaikka olenkin päässyt hieman helpommalla, koska uudet työntekijät joutuvat helpommin silmätikuksi. Päiviteltiin asiaa työkaverin kanssa tänään aika kovaan ääneen, mikä saattoi kaikua myös joidenkin työntekijöiden korviin. Pomo oli nimittäin loppupäivän hieman hiljaisempi. Ei edes valittanut virheistä, mitkä tehtiin lähes tahallaan vain siksi, että huolellinen työ ei enää kiinnostanut. Nyt saa nähdä mihin tilanne kehittyy, kun toisen työntekijän paikka on taas auki. Stressaavaa tulee olemaan, se on selvää, mutta muusta en tiedä.


Käytiin nyt illalla koiran kanssa ihailemassa kesän heräämistä ja sen aiheuttamaan upeaa lampea<3 Aurinko paistoi juuri sopivasti ja se loi ihanan kesäisen tunnelman. Napsin paljon kuvia, mutta tässä nyt yksi. Kuvassa puunrunko muistuttaa hieman kasvoja, jos katsoo tarkasti. Muu saa jäädä mielikuvituksen varaan. Ajattelin muuten tehdä kesällä jalkasarjan, eli kuvia jaloistani eri paikoissa, missä ehdin kesällä käydä. Toki muutakin, mutta se olisi jokin yhtenäinen teema kesälle. Mutta nyt alkaa väsyttää joten hei hei (:

Miten tässä kävi näin?

Viime tekstissä iloitsin työpaikasta. Nyt en enää tiedä mitä ajatella. Kaksi ensimmäistä päivää olivat aivan kauheita ja meinasin jo toisena lähteä pois. Pomo huusi vähän väliä milloin mistäkin. Myös muut työkaverit (jotka ovat kai samaa sukua pomon kanssa, siis virallisesti) suhtautuivat hyvin nyrpeästi minuun ja toiseen kesätyöntekijään. Kaiken lisäksi työ oli todella raskasta, mutta piste i:in päälle oli pomon kettuilu. Se meinasi olla jo liikaa. Toisena päivänä pomo tuli katselemaan, kun teimme hieman rauhallisempaan tahtiin töitä, koska kello alkoi jo lähestyä neljää. Sitten se tapahtui. Pomo langetti meille tai pelkästään työkaverilleni (en ole varma) uhkauksen potkuista, jos tahti ei kovene. Olin ihan shokissa enkä oikein osannut sanoa työkaverilleni mitään, kun hän kyseli mitä sanoisi, jos ottaisi eron jo heti. Sovittiin, että työkaverini sanoisi asiasta seuraavana päivänä. Sitten palasin äidin kyydissä kotiin ja lopulta murruin. Kerroin kaiken ja äitini oli yllättynyt ja järkyttynyt tai jotain vastaavaa. Onneksi sain kuitenkin tukea. Poikaystäväni oli eniten järkyttynyt ja hyvin vihainen siitä kohtelusta, mitä työpaikallani sain. Sain paljon neuvoja, ohjeita ja tukea. Seuraavana päivänä palasinkin hieman vastahakoisesti työpaikalle.

Työkaverini oli lähtenyt. Minua harmitti todella suuresti, koska olisin halunnut sanoa hänelle vielä paljon asioita, jotka olivat vieneet yöuneni. Ensinnäkin olisin halunnut kertoa hänelle, että vika oli pomossa eikä hänessä. En kuitenkaan saanut tilaisuutta siihen. Työ jatkui samaan malliin, mutta hieman rauhallisempana. Raadoin minkä pystyin pahasta flunssasta huolimatta. Lopulta tuntui, että kelpasi.

Olen siis nyt ollut tuolla työpaikalla viikon ja saanut kestää jos jonkinmoista huutoa ja kettuilua. Onneksi valtaosan ajasta saa puurtaa työmaalla ilman valvovaa silmää. Muuten en ehkä jaksaisi. Työpaikalle tuli myös uusi työntekijä eilen, joka sai tänään maistaa pomomme todellista luonnetta. Pomo huusi myös minulle, mutta en jaksanut enää reagoida. En edes välittänyt. Lopulta pomo tajusi huutaneensa turhaan, koska en ollutkaan syyllinen virheeseen. Anteeskipyyntöä oli aivan turha odottaa. Nyt pääsin onneksi viikonloppulomalle ääni lähes kokonaan poissa ja aurinkoihottumaa käsissä (olen hieman allerginen auringolle). Lisäksi varvas on turvonnut ja hieman kipeä, mutta en tiedä mistä se johtuu.

Istun nyt koneella kirjoittamassa tätä. Olo on hieman parempi, vaikka flunssa onkin kova. Tiedän vain sen, että tämä viikonloppu tulee sujahtamaan lujaa ohi edes vilkaisematta minuun päin. En jaksa jarruttaa sen menoa vaan mielummin heittäydyn sen vietäväksi kunhan saan vain levätä. Levätä ja nukkua ilman, että koko ajan työmurheiden raskas pilvi seuraa kulkuani. Odotan vain sitä hetkeä, kun saan viimeisen kerran suunnata kohti kotia ja pyyhkiä mielestäni ilkeän kuvan työpaikasta. En tiedä mikä on se päivä, mutta silloin tiedän olevani vapaa. Siihen asti on vain yritettävä jaksaa ja kylmettää itsensä, jotta pomon huudot kaikuisivat tyhjille kujille.

PS. Vai olisiko tämä sittenkin koettelemus, jonka on tarkoitus kasvattaa? Ehkä se selviää ajallaan..