Tyhjiö. Jäljellä ainoastaan kuollut ja hiljainen maa. Milloin ihmisistä tuli petoja toisiaan kohtaan? Milloin päästäkseen huipulle oli murjottava jokainen vastaantuleva alleen? En ollut koskaan nähnytkään huippua. Olin joskus saanut katsella sitä kaukaa muiden joukossa ja seurata vierestä, kun yksitellen meistä jokainen kaatui muiden jalkoihin. Olisin halunnut huutaa ja taistella, mutta suunnaton epätoivo oli lamauttanut jokaisen jäseneni. Kuin nurkkaan ajettu eläin, millä ei ollut enää mitään toivoa tulevasta.
Olin ollut yksi niistä onnekkaista, jonka polkua oli rakennettu etukäteen. Suurimmat kivet oli raivattu pois, jäljelle jäi vain sisäinen taistelu. Ikuinen kaksintaistelu sen välillä mitä pitäisi olla ja mikä todella olisi ollut oikein. Jos saisin valita, olisin nostanut jokaisen näistä kaatuneista ylös. Se mitä näin näiden kaatuneiden silmissä oli jotain niin kaunista ja todellista. Jotain millä on voima muuttaa koko maailmaa. Siellä piili kauneutta, mistä tässä maailmassa ei ollut tietoakaan. Silti yksi toisensa jälkeen sain nähdä tuon liekin sammuvan. Miten nuo nälkäiset sudet toisiaan tukien söivät jokaisen meistä, sen mitä enää oli jäljellä.
Silloin päätin nousta ja taistella. Ensimmäistä kertaa elämässäni nousin jaloilleni ja katsoin pahinta pelkoani silmästä silmään. Huomasin tuon ulkoisen kovan kuoren murenevan kuin tuhkan. Jäljelle ei jäänyt mitään. Pelko ja viha valtasivat jokaisen pedon ja ne kerta toisensa jälkeen lähtivät raivokkaaseen hyökkäykseen. Nostin katseeni taivaalle ja lausuin pienen ja huomaamattoman rukouksen. Vaikka kuolisin, kuolisin ainakin sen puolesta mihin todella uskoin. Tunsin jokaisen hampaan puraisun, jokaisen kynnen raapaisun, mutta kipua en tuntenut.
En tiennyt kuinka kauan taistelua oli kestänyt. Elin siinä ja nyt. Odottamatta enää tietä ulos, sitä vähiten halusin. Havahduin vasta, kun kirkas valo valaisi läpi jokaisen jäljellä olevan olennon repien kaiken turhan ja tarpeettoman. Jäljelle jäi pieni joukko olentoja ja syvempi rauha, mitä olin ikinä eläessäni tuntenut.
Hiljalleen jokainen näistä ryhtyi yhteiseen hiljaiseen lauluun. Siinä laulussa oli jotain haikeaa ja surullista. Kysymättäkin tunsin mistä siinä oli kyse. Se oli itkua kaikkien näiden petojen puolesta, petojen jotka olivat jokaista jäljelle jäänyttä raadelleet ja sortaneet. Jokaisen joka oli millä tahansa keinoin aiheuttanut näille kipua. Silti se rakkaus, se mikä paloi jokaisessa jäljelle jääneessä, sulatti kaiken heidän kokemansa vääryyden. En voinut kuin painaa hiljaa pääni ja hiljalleen, hyvin hiljalleen, ryhdyin laulamaan…
